Pitänee herätellä tätä blogia eroon, kun edellisen postauksen lopussa kyseltiin viime viikolla, miten projekti etenee. (Sisäinen nillittäjäni tosin sanoo, että tässähän ei ole kyse projektista, vaan pysyvästä elämäntapamuutoksesta.)
Kun sain kuulla sairastavani diabetestä, tutkin innokkaasti erityisesti karppausta käsitteleviä sivustoja ja luin Antti Heikkilän kirjan Diabeteksen hoito ruokavaliolla. Tuntui loogiselta vältellä hiilihydraatteja, jos ne kerran nostavat verensokeria. Yritin laskea hiilihydraatit aluksi 100 - 150 grammaan päivässä. Seurasin rasvan, proteiinin ja hiilihydraattien määrää ja osuutta ravinnossa kätevän Kiloklubin avulla.
Reilu kuukausi sitten sain käyttööni verensokerimittarin ja se on ollut kovassa käytössä. Olen huomannut, että voin syödä maltillisesti hiilihydraatteja. Suurin osa nauttimistani hiilihydraateista tulee aamupalan parista ruisleipäpalasesta sekä työpäivinä lounaan yhteydessä nautitusta pastasta, riisistä tai perunasta. Kotona olen korvannut pastan, riisin ja perunan kasviksilla. Heikkilän mukaan hiilihydraatit pitäisi rajoittaa alle 70 grammaan päivässä, mutta minulle tuo 100 - 150 grammaa on osoittautunut hyväksi tasoksi, jossa on vielä kaiken lisäksi helppo pitäytyä.
Mikä sitten nostaa verensokeria? Ruoat, joissa on paljon sokeria ja vaaleita jauhoja, kuten makeat leivonnaiset, ja suklaa tietenkin. Samoin ruoat, joihin on lisätty glukoosia tai fruktoosia, eli toisin sanoen lähes kaikki kaupoissa myytävä käsitelty ruoka. Glukoosisiirappi sekä nostaa verensokeria että antaa nykyisin aivan hirvittävän päänsäryn. En ymmärrä, miten olen ennen voinut syödä glukoosisiirappia sisältäviä ruokia. En osta enää kotiin käsiteltyä ruokaa ja yritän vältellä lisäaineita. Miksi muuten leikkeleisiin lisätään glukoosia?
Liikuntaa olen yrittänyt harrastaa päivittäin. Kävelylenkit ovat tosin tässä syksyn mittaan lyhentyneet. Pimeät illat väsyttävät - tai ainakin toivon, että väsyminen johtuu siitä, eikä verensokerin muutoksista. Nyt on lumi kuitenkin maassa, mikä vähän kirkastaa iltoja.
Viime viikolla oli vuorossa käynti terkkarilla. Verenpainetta mitattiin taas ja se oli tullut alaspäin edellisistä lukemista. Painokin oli laskenut kolme kiloa 103 kiloon, mikä yllytti terkkarin vuodattamaan ylisanoja. Minua kuitenkin kummastuttaa, miksi vyötärönympärykseni on kutistunut vain sentillä (se taitaa olla nyt 117 senttiä). Vaatteet tuntuvat toki vähän löysemmiltä, mutta lähinnä reisistä ja alavatsasta. Sääli. Minulla kun tuo paino tahtoo kertyä tuohon vyötärölle ja haluaisin päästä eroon tuosta navan ylle kertyneestä kumpareesta.
Työnantajani ostaa ensi vuonna terveyspalvelut toiselta yritykseltä, joten hyvin alkanut hoitosuhde päättyy reilun kuukauden päästä. Toivottavasti uudessa paikassa on yhtä mukavaa henkilökuntaa kuin nykyisessäkin. Erityisesti ikävä tulee ihanaa laboratorionäytteiden ottajaa, joka on tähän mennessä ainut hoitaja, joka on saanut kaikki ohuista, piileskelevistä suonistani otetut verinäytteet onnistumaan heti ensimmäisellä kerralla. Kerran jouduin erään kokemattoman hoitajan "uhriksi". Hän pisti minua neljästi onnistumatta saamaan riittävästi verta. Jouduin menemään seuraavalla viikolla uudestaan, kun paikalla oli kokeneempi hoitaja.
Ennen vuodenvaihdetta on pitäisi käydä vielä verikokeissa, joiden tulosten perusteella lääkäri arvioi lääkityksen tarvetta ja määrää uudelleen. Terkkariinkin varasin vielä kerran ajan joulukuun puoliväliin. Sitten pitää taas sopeutua uusiin ihmisiin.
